Olipa kerran pieni tyttö, joka sai kerran isoäidiltään lahjaksi punaisen samettipäähineen. Tyttö ihastui siihen niin, ettei enää halunnut mitään muuta päähinettä käyttääkään ja niinpä häntä alettiin kutsua Punahilkaksi. Eräänä päivänä äiti pyysi Punahilkkaa viemään isoäidille korillisen vastaleivottua leipää ja pullollisen mustaherukkamehua, sillä isoäiti oli sairastunut flunssaan. Lisäksi äiti muistutti: "Älä poikkea polulta, jottet kompastuisi ja rikkoisi mehupulloa. Saatat sitäpaitsi siitä hyvästä vielä eksyä, joten pysy vain kaidalla polulla." Punahilkka lupasi noudattaa äitinsä neuvoja ja lähti hypellen taivaltamaan metsään, jonka keskellä isoäidin mökki sijaitsi.
Sattuipa niin, että metsässä samalla polulla vaelteli nälkäinen susi ja kohtasi näin ollen pienen Punahilkan. Eihän Punahilkka tiennyt, miten vaarallinen eläin susi oli, vaan meni pelottomasti tapaamaan sitä.
"Hyvää päivää, Punahilkka", sanoi susi.
"Hyvää päivää, herra susi", sanoi Punahilkka.
"Minnekäs olet matkalla?" kysyi susi.
"Minä olen menossa isoäidin luokse."
"Missähän sinun isoäitisi asuu", kysyi susi mahdollisimman vienolla äänellä.
"Keskellä metsää tietysti, etkö sinä sitä tiedä", sanoi Punahilkka, "siellä se mökki on kolmen tammen alla ja ympärillä kasvaa pähkinäpensaita."
Koska susi oli kovin nälkäinen, se mietti mielessään: "Tuosta pikkutytöstä saan oikean herkkupalan, hän maistuisi paljon paremmalta kuin vanha eukko. Mutta voisin saada itselleni oikein tukevan aterian, jos vain osaan olla tarpeeksi ovela." Ääneen susi sanoi: "Kuulehan Punahilkka, eikö isoäitisi ilahtuisi kovin, jos veisit hänelle noita ihania kukkia tuosta tienpientareelta?"
"Niin, tosiaan, hirveän hyvä idea", sanoi Punahilkka ja riensi keräämään kukkia. Ja aina kun hän oli poiminut mielestään kaikista ihanimman kukan, vähän kauempana näkyi vielä kauniimpi. Näin Punahilkka joutui yhä kauemmaksi tiestä.
Mutta susipa riensi suorinta tietä isoäidin mökille ja kolkutti oveen.
"Kuka siellä kolkuttaa?"
"Minä vain, pieni Punahilkka"; piipitti susi mahdollisimman kirkkaalla äänellä. "Tuon sinulle mehua ja leipää. Avaa nyt ovi!"
"Käännä vain kahvasta, ovi on kyllä auki", huusi isoäiti, "minä olen niin heikko etten jaksa nousta."
Valitettavasti ovessa oli kuitenkin mennyt tuotekehittely hukkaan ja susi joutui käyttämään kovempia keinoja oven avaamiseen. Niinpä se puhkui ja puhalsi ja ovi lennähti auki. Suorinta tietä ja sanaakaan sanomatta susi ryntäsi isoäidin makuuhuoneeseen ja nielaisi tämän yhtenä suupalana. Sitten se pani isoäidin yömyssyn päähänsä ja hyppäsi oikopäätä lakanoiden väliin.
Tällä välin Punahilkka oli kerännyt niin paljon kukkia, ettei hänen käteensä mahtunut enää yhtäkään enempää. Pikavauhtia hän juoksi isoäidin mökille, jottei myöhästyisi. Hän hämmästyi kovasti kun ovi oli auki ja astuessaan sisään hän huusi: "Hyvää päivää, isoäiti, voitko nyt paremmin?" Mitään vastausta ei kuulunut, joten Punahilkka astui sisään ja kierreltyään talossa löysi lopulta itsensä makuuhuoneesta. Siellähän isoäiti makasi sängyssä myssy syvälle päähän vedettynä mutta oli kovin omituisen näköinen Punahilkan mielestä.
"Oi isoäiti, kuinka sinulla on noin suuret korvat?"
"Jotta voisin kuulla paremmin äänesi."
"Mutta isoäiti, miksi ihmeessä sinulla on noin isot silmät?"
"Tietenkin jotta voisin paremmin nähdä sinut."
"Entäpä, isoäiti, miksi sinulla on noin tajuttoman suuret kädet?"
"Jotta voisin paremmin taputtaa sinua, rakas lapsi."
"Mutta voi että kun sinulla isoäiti on noin hirveän iso suu! Mitähän varten se on...?"
"Totta kai sitä varten että voin syödä sinut suuhuni!"
Ja tuskin susi oli sen ehtinyt sanoa, kun se jo loikkasi sängystä ja hotkaisi Punahilkan parempiin suihin. Sitten susi paneutui taas pitkälleen sänkyyn ruokalevolle ja rupesi kuorsaamaan niin että jyrisi.
Vähän kauempana metsässä oli puunhakkaaja tekemässä puita, kun hän kuuli isoäidin talosta kuuluvan kauhean metelin ja päätti lähteä katsomaan, mikä tällä oli oikein hätänä. Saavuttuaan mökille puunhakkaaja astui suoraan sisään ja makuuhuoneeseen.
"Oletko todellakin noin sairas", kummasteli puunhakkaaja sudennäköistä isoäitiä.
"En suinkaan, olen ihan terve. Mutta itse asiassa välipala ei tekisi mitenkään huonoa", tuumasi kolinaan herännyt susi ja söi puunhakkaajankin suihinsa. Sitten se käänsi kylkeään ja jatkoi keskeytynyttä untaan, joka koostui pääosin ylensyönnistä johtuneista painajaisista.
Toisella puolella samaa metsää kulki mies tiellä olkilastin kanssa. Häntä vastaan tuli nuori porsas, joka oli lähtenyt kotoaan maailmalle, mutta sitä ei huvittanut jatkaa pidemmälle; aikamoinen laiskimus kun oli. Niinpä se sanoikin miehelle: "Olet kelpo mies, jos annat minulle nuo oljet! Voin rakentaa niistä itselleni talon." Vastaantulija oli hyväsydäminen ja antoi oljet pienelle porsaalle. Tämä rakensi niistä itselleen talon ja paneutui suuresta urakastaan väsyneenä nukkumaan.
Mutta susi, joka oli taas herännyt oli nälkäinen ja halusi syödä jotain. Lähdettyään metsään etsimään ruokaa se äkkäsi niityn reunalla olevan pikku possun olkitalon ja päätti mennä katsomaan, olisiko siellä jotain suuhun pantavaa. Se koputti pienen porsaan talon oveen ja virkkoi:
"Pikku possu, kiltti possu! Päästä minut sisään!"
"En varmaan päästä, en millään!"
"No, jos et päästä, niin minä henkäisen ja puhallan koko talosi nurin!" uhkasi silloin susi, joka oli jo harjoitellut sitä isoäidin oven avaamiseen. Ja susi henkäisi ja puhalsi koko talon nurin, koska se oli tehty vain oljista. Ja susi söi nälkäänsä pienen laiskan porsaan ja vaelsi takaisin nukkumaan isoäidin mökkiin, jonka se oli ottanut majapaikakseen.
Sillä aikaa pienen laiskan porsaan vähän isompi ja vähän vähemmän laiskempi isoveli kulki myös tietään, ja sitäkin vastaan tuli mies, joka kantoi olkalastia. Mutta porsaspa jatkoikin matkaansa ja tepsutteli pidemmälle, kunnes sitä vastaan tuli mies risukimppua kantaen. Nyt porsas oli mielestään kulkenut tarpeeksi kauas ja niinpä se virkkoi miehelle: "Olet kelpo mies, jos annat nuo risut minulle! Ajattelin rakentaa niistä itselleni pienen sievän talon." Vastaantulija sattui taas olemaan hyväsydäminen ja pieni porsas sai kuin saikin risut. Niistä se pystytti itselleen talon ja paneutui sitten väsyneenä nukkumaan.
Talon pystyttämiseen oli tietysti kulunut possulta muutama tovi ja sillä aikaa susikin oli taas herännyt ja oli taas nälkäinen ja halusi syödä jotain. Se lähti metsään samaan suuntaan kuin viimeksikin etsimään ruokaa ja huomasi vähän kauempana pienen porsaan mökin. Se koputti oveen ja virkkoi: "Pikku possu, kiltti possu! Päästä minut sisään!"
"En varmaan päästä, en millään!"
"No, jos et päästä, niin minä henkäisen ja puhkun ja puhallan koko talosi nurin!" uhkasi taas susi, ja kun se ei saanut tahtoaan muuten läpi, niin se puhkui ja puhalsi ja henkäisi koko risumajan nurin. Sitten se pisteli tämänkin possun parempiin suihin ja tyytyväisenä ja kylläisenä paineli takaisin isoäidin mökkiin nukkumaan.
Sillä välin pienen ja laiskan porsaan sekä vähän isomman ja vähän vähemmän laiskemman porsaan isoveli oli myös matkalla etsimässä sopivaa asuinpaikkaa. Sitäkin vastaan tuli mies olkilastin kanssa, mutta se jatkoi matkaansa. Vähän myöhemmin porsasta vastaan tuli mies risulastin kanssa, mutta se vain jatkoi tyynen rauhallisesti matkaansa, kunnes sitä vastaan tuli mies tiilikuorman kanssa. Porsas tuumi, että tiilistä saisikin oivan talon, ja niinpä se kysyi vastaantulijalta: "Voisinkohan mitenkään saada muutamaa tiiltä? Ajattelin rakentaa niistä itselleni pienen sievän talon." Tällä seudulla sattui asumaan paljon anteliaita ihmisiä ja niin vanhin porsas sai sekin itselleen talonrakennustarvikkeet. Koko päivän uurastettuaan porsas sai vihdoin talonsa valmiiksi ja juuri kun se oli asettumassa yöpuulle, sen oveen koputettiin. Susi oli taas herännyt ja oli taas nälkäinen ja halusi taas syödä jotain.
"Pikku possu, kiltti possu! Päästä minut sisään!"
"En varmaan päästä, en millään!"
"No, jos et päästä, niin minä henkäisen ja puhkun ja puhallan ja yskäisen koko talosi nurin!" uhkasi susi. Sitten se henkäisi ja puhkui ja puhalsi ja yskäisi ja jälleen henkäisi ja puhkui ja puhalsi ja yskäisi ja loppujen lopuksi aivastikin. Mutta koko talo ei hievahtanutkaan, sillä se oli rakennettu tiilistä.
Susi oli kuitenkin yhä nälkäinen ja niinpä se virkkoi: "Pikku possu, kiltti possu! Minäpä osaan neuvoa sinulle, missä on oikein rehevä turnipsimaa!"
"Missä se on?" kysyi porsas.
"No, tuollahan se on", sanoi susi, "tuolla naapurin niityn takana. Laittaudu valmiiksi huomenaamulla kello kuudeksi, niin minä tulen ja noudan sinut. Mennään yhdessä aterialle!"
"Selvä on", lausui porsas. Mutta pieni porsas olikin nokkela. Se nousi aamulla jo kello viideltä, meni silloin tuolle pellolle ja söi kaikki turnipsit. Kun susi tuli hakemaan sitä kello kuudelta, oli porsas jo palannut onnellisesti taloonsa vatsa täpötäynnä.
"Pikku possu, kiltti possu! Oletko jo valmis?" kysyi susi.
"Valmispa hyvinkin", vastasi pieni porsas. "Vatsani on jo täpötäynnä mehukkaita turnipseja!" Susi harmistui kovasti. Ja se päätti, ettei luopuisi asiasta, ennen kuin se sittenkin saisi possun kynsiinsä tavalla tai toisella. Niinpä se virkkoikin: "Pikku possu, kiltti possu! Minä osaan neuvoa sinulle, missä on oikein kaunis omenapuu täynnä kypsiä hedelmiä!"
"Missä se on?" kysyi porsas.
"No, tuollahan se on", selitti susi, "tuolla naapurin puutarhassa. Laittaudu valmiiksi huomenaamulla kello viideksi, niin minä tulen ja noudan sinut. Mennään yhdessä kelpo aterialle!"
Mutta porsaspa oli taas nokkela ja nousi ylös jo kello neljältä. Se lähti hakemaan omenia ennen kuin sutta näkyi tai kuului. Mutta tällä kerralla sen piti mennä kauemmaksi, ja juuri kun se aikoi laskeutua omenapuusta maahan, se huomasi suden tulevan. Porsas pelästyi hirveästi.
"Kas vain", nauroi susi. "Sinä ehdit tänne ennen minua. Ovatko omenat hyviä?"
"Oikein hyviä!" vastasi porsas. "Mutta maistahan itse! Minä heitän yhden sinullekin!" Ja pieni porsas otti omenan ja heitti sen niin kauas kuin jaksoi. Kun susi lähti sitä hakemaan, niin porsas ehti laskeutua alas puusta ja juosta kotiin.
Seuraavana päivänä yhä vain nälkäisempi susi tuli jälleen ja virkkoi: "Pikku possu, kiltti possu! Tänään iltapäivällä on suuret markkinat. Lähdethän sinäkin niitä katsomaan!"
"Lähdenpä mielelläni!" vastasi pieni porsas. "Milloin lähdemme?"
"Kello kolmelta!" vastasi susi. Mutta jälleen kerran porsas oli nokkela. Se lähti markkinoille jo kahdelta. Siellä se osti kirnun ja vei sitä juuri kotiinsa, kun susi tuli sitä vastaan. Porsas pelästyi hirveästi. Se ei keksinyt mitään muutakaan pakopaikkaa ja niinpä se puikahti kirnuun piiloon. Mutta silloin kirnu kaatui kumoon ja lähti vierimään kiihtyvää vauhtia mäkeä alas. Susi näki tuollaisen ihmeellisen laitoksen tulla huristavan mäenrinnettä alas suoraan sitä kohden. Se säikähti pahanpäiväisesti ja pinkaisi takaisin isoäidin mökkiin eikä uskaltanut enää ajatellakaan markkinoille lähtöä vaan kävi päiväunille.
Seuraavana päivänä susi kuitenkin taas tuli porsaan talon luo, koputti ovelle ja kertoi nähneensä kamalan pyöreän laitteen, joka oli vierinyt sitä kohden, kun se oli ollut matkalla markkinoille.
"Minähän se sinua pelotin! Minä ostin kirnun, menin sen sisään ja annoin sen pyöriä sinua päin!" Silloin sudelta paloi vihdoin päre ja se raivostui silmittömästi. Se sanoi heti paikalla syövänsä tuon hävyttömän pienen porsaan suuhunsa. Se kapusi katolle ja yritti savupiipusta päästä sisälle taloon. Mutta porsas oli jälleen nokkela. Se teki roihuavan tulen takkaan ja pani tulelle ison padallisen vettä. Juuri kun susi sai ängettyä itsensä savuhormista läpi, tempaisi porsas padan päältä kannen pois ja niin susi molskahti suoraan kiehuvaan veteen. Porsas pani kannen takaisin paikoilleen ja keitti suden. Siitä ei tullutkaan yhtään hullumpaa illallista ja porsas söi sen kaikki tyynni.
Ja sitten porsas kävi taas nukkumaan ja eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.